Voisipa sitä edes kerran elämässään unohtaa kaiken menneen. Elää nykyistä elämäänsä ajattelematta niitä vanhoja, kipeitä haavoja, jotka välillä väistämättä repeävät auki.

Saisipa sitä joskus elämäänsä sellaisen ihmisen, johon voisi luottaa satakymmenenprosenttisesti. Ihmissuhteiden luominen on mahdottoman vaikeaa, jos on edes kerran tullut loukatuksi, petetyksi, jätetyksi. Silloin sitä aina uudestaan epäilee pienimmistäkin syistä, asettaa uuden kumppanin huonoon asemaan; syyttelee, uskoo huomaamattomimmankin vihjeen johtavan pettämisen jäljille.

Mutta entä sitten, kun ne vihjeet lopulta oikeasti johtavatkin sinne? Kun on juuri oppinut luottamaan, uskonut kaikki ne kerrat kun toinen on väittänyt sinua tyhmäksi, turhaan epäileväksi hölmöksi. Yrittänyt kaikkensa, että osaisi elää epäilemättä kaikkea ympärillään... ja sitten, kaikki taas kaatuu päälle. Läheisin ihminen saa sinut niin kappaleiksi jatkuneella epärehellisyydellään ja petoksellaan, saa sinut polvillesi rukoilemaan, saa sinut itkemään silmät päästäsi, tuntemaan sellaista tuskaa että haluaisit vain kuolla mieluummin siihen paikkaan kuin kokea tämän hetken.

Matto on taas vedetty jalkojen alta. Kaikkensa antaneena, parhaimpansa yrittäneenä. Ei sitä ole vain ikinä tarpeeksi. Kenellekään.

Tämä rakkauden runnoma renki

on aivan poikki

antaudun

Mut älä revi mua

älä riko mua

älä revi mua

enempää